* lehtileikkeitä * blog
Viikkolehti 28.4.2004
Pitäisikö Suomen Arvostelijain Liiton (SARV) viime viikonvaihteessa järjestämien kritiikin päivien herättää keskustelua taiteen moraalista? Sitä sopisi odottaa. Yhdeksi pääalustajaksi pyydetty kirjailija Leena Krohn peruutti tulonsa, koska alustajaksi oli kutsuttu myös taiteilija Teemu Mäki, jonka ”kissantappovideon” Krohn oli voimakkaasti tuominnut jo toistakymmentä vuotta sitten. Leena Krohn oli kuitenkin valmistanut alustuksen, joka luettiin tilaisuudessa. Hän ei siis peruuttanut osanottoaan. Hän oli poissa vain fyysisesti.
Järjestäjät pahoittelivat sitä, että Leena Krohn viime tingassa peruutti tulonsa. He eivät mielestään olleet tulleet ajatelleeksi, että tuo vuodelta 1988 peräisin oleva juttu merkitsisi niin paljon. Pahoittelujen sijaan olisi hyvä miettiä, mitä merkitsi se, että Leena Krohn ei ollut fyysisesti läsnä, että hän kirjaimellisesti ”loisti poissaolollaan”. Minun mielestäni se oli merkittävä osa Leena Krohnin puheenvuoroa, kuului siihen. Perustelut olivat alustuksessa.
Myös kritiikin moraalin pitäisi herättää kysymyksiä silloin, kun ajatellaan, että ”kissantappovideo” on ”historiaa”, niin vanha juttu, ettei se enää mitään merkitse. Mäki on mieltänyt tekonsa taiteeksi, eikä ainoastaan hän. Teos, jonka osa tuo iljettävä video on, on ostettu Kiasman kokoelmiin. Mikäli jotakin julkisesta taiteenhankinnasta ymmärrän, museon kokoelmiin ei ole tarkoitus hankkia satunnaisia hälyjuttuja vaan edustavaa ja kestävää nykytaidetta. Huteja tietysti tapahtuu tälläkin alueella.
Kissa on kuollut, mutta teko elää. Teemu Mäki oli hankkinut kissan löytökodista ja kirjallisella sopimuksella sitoutunut hoitamaan sitä hyvin. Hän tappoi sen kolmella kirveeniskulla, masturboi sen päälle ja videoi tekonsa. Hän sai tuomion eläinrääkkäyksestä. Sen tekonsa kanssa hänen on elettävä. Ainakin niille, jotka jakavat Leena Krohnin näkemyksen tästä teosta, Teemu Mäki tulee ikuisesti olemaan ”se taiteilija, joka rääkkäsi kissan hengiltä”. Hän ei ole minkään ”kritiikin” uhri, kaikkein vähiten Leena Krohnin kritiikin uhri. Hän on oman tekonsa uhri. Kissa on kuollut, mutta Teemu Mäki joutuu elämään sen kanssa ehkä päiviensä loppuun asti. Siinä käy samoin kuin ihmisen murhaajalle. Tappamalla sitoo itsensä uhriin ikuisesti.
(välitähdet)
Tuomio eläinrääkkäyksestä annettiin tietysti juridisin, ei moraalisin perustein. Turhaan siis Teemu Mäki yrittää puolustautua kertomalla vastineessaan keskiviikon Hesarissa, että tuomion perusteena ei ollut tappaminen sinänsä vaan tappamisen kesto ja välineenä käytetty ”liian pieni” kirves ja se, että Mäki oli hankkinut kissan petoksellisella tavalla. Oikeudessa annettavan tuomion on perustuttava kirjoitettuihin lakipykäliin, joiden sananmuoto ei mitenkään vapauta tekijää itseään siitä, miten sitä moraalisesti arvioidaan.
Vastineessaan Mäki mielenkiintoisella tavalla sekä pienentää että suurentaa tekoaan. Tuomion sananmuoto ja juridiset perustelut pienentävät sitä, hänen omat motiivinsa taas suurentavat, etten sanoisi ”jalostavat”. Taitelijan oman näkemyksen mukaan hänen teoksensa ”erittelee väkivallan muotoja henkisestä väkivallasta sodankäynnin ja rakenteellisen väkivallan sekä epäreilun kaupan kautta väkivaltaurheiluun” ja ”kissantappokohtaus edustaa teoksessa käsittämätöntä väkivaltaa, sitä jolle ei ole mitään tyynnyttävää selitystä tai hyödyllisen tuntuista tarkoitusta.” Mäki puolustautuu myös sillä, että kissantappoa on 92-minuuttisesta videosta vain minuutti ja että kohtaus on ruvennut ”elämään irrallista elämäänsä”, vaikka hän on toisin tarkoittanut.
Mäki puolustaa itseään silläkin, että tapamme eläimiä muutenkin joka päivä, mm. syödäksemme, vaikka ei olisi pakko. Niin elämä maapallolla todella toimii: elävä elää elävällä, muu ei ole mahdollista. Kissantappovideolla ei tämän itsestäänselvyyden kanssa ole mitään tekemistä.
Taiteen moraalin kysymyksiin Teemu Mäki ei vastaa. Ei siis siihen ydinkysymykseen mitä taiteilijalla on oikeus tehdä taiteen nimissä toisille. Ei siis syödäkseen, juodakseen, saadakseen rahaa, herättääkseen kysymyksiä, huomiota, kiinnostusta itseään kohtaan. Vaan nimenomaan taiteen nimissä, taiteena. Ja nimenomaan toisille. Voidaanko taiteen nimissä sallia tai jopa ylevöittää jokin teko, joka muussa kontekstissa on pelkästään typerä, raaka, rikollinen, syvästi epähumaani? Kuinka pitkälle voidaan mennä?
Kysymys ei ole kissasta vaan taiteesta. Sitä ei Teemu Mäki tunnu ymmärtävän, mutta Leena Krohn taas ymmärtää. Siksi toinen haluaa jättää ja ilmeisesti pystyykin jättämään asian taakseen, episodina, toiselle se on ikuisesti ajankohtainen ja keskeinen taiteen kysymys.
(välitähdet)
Taidekritiikki on muuten joskus katsottu osaksi taideinstituutiota. Nyt sen korostellaan olevan ennen kaikkea journalismia, jossa uutiskriteerit ratkaisevat. Tästä näkemyksestä lähtien taiteen asiat vanhenevat, taiteesta tulee ajan ilmiö, osa tajuntateollisuutta, jossa sensaatiot tulevat ja menevät, trendit määräävät, häly on kova mutta lyhytkestoinen, pysyviä kysymyksiä ei ole. Ikävä asenne, ikävä aika, vaikea taiteilijalle.
TUULA-LIINA VARIS
Leena Krohnin kotisivulle * blog: keskustelun anatomiaa * lehtileikkeitä * web-keskusteluja