Kumpikin teos on minulle tuttu, koska esiinnyin molemmissa rikosjutuissa, vain eri puolilla. Sikamessias-oikeudenkäynnissä edustin taiteilijan ohella koko syytteeseen pantua nimekästä näyttelyjurya. Syytetyt selvisivät sakoilla, mikä ei estänyt minua purnaamasta presidentti Kekkoselle siitä, ettei hän armahtanut tuomittuja. Kekkonen hörähti siihen, että "täytyyhän poikien siitä lystistä jotain maksaakin!".
Kissantappojutussa vaadin Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen puolesta Mäelle rangaistusta. Tuomiosta valitin vielä hovioikeuteen, joka sitten korottikin Mäen saamia rapsuja.
Kummassakin uhmattiin lakia. Niiden ero on siinä, että jälkimmäisessä loukattiin mielestäni myös moraalisia perusperiaatteita. Ja taiteessa on kysymys moraalista, silloinkin - ja varsinkin silloin - kun se ivaa jäykistynyttä vanhaa murtaakseen esiin uutta.
Uusi on aina sopimatonta. Esteettinen ja eettinen taas ovat syvällisesti sidoksissa toisiinsa. Ei ole aitoa taidetta ilman kestävää eettistä perustaa.
Mutta virkatyönä se ei löydy. Sensuuri onkin asia erikseen. Sille ei ole sijaa sivistysvaltiossa."
Mäki on nyt itsekin eri yhteyksissä osallistunut keskusteluun. Hän on muun muassa ilmoittanut, ettei tee taiteessaan moraalisia kompromisseja. Toisaalta hän on sanonut kantavansa huolta ihmisten, ei eläinten, kohtelusta (SK 23/2004).
Hänen moraalinen yhteisönsä rajautuu näin ihmiskuntaan tai mahdollisesti osaan siitä. Oikeassa hän on etenkin siinä, että kolonialismin korvautuminen globalisaatiolla on joissakin suhteissa vain pahentanut riistoa ja syrjintää.
Inhimillisen kärsimyksen geopolitiikka on hautautunut taloudellisen, kulttuurisen ja sotilaallisen maailmanvalloituksen, kyltymättömän energiantarpeen ja entropian torjunnan alle.
Samalla hän on kuitenkin tehnyt juuri sellaisen moraalisen kompromissin, josta itse varoittaa.
Jos pidämme perimmäisenä pidäkkeenä elämän kunnioitusta, Poppe-kissan rääkkääminen on outo tapa havahduttaa muita kanssaihmisten kärsimyksiin. Luontokappaleen lahtaaminen ei ole luonteva tapa vastustaa omien lajitovereiden tappamista. Eettinen empatia ei silloin ulotu elämään, vaan vain siihen eliölajiin, joka omiensa ohella kiduttaa, listii, kolkkaa, teurastaa, lopettaa, mestaa, murhaa ja ylipäänsä surmaa 100.000 eläintä joka minuutti.
Kovin kunnialla ei mielestäni selviydy kulttuuriministeri Tanja Karpelakaan. Hän kirjoittaa ("Taiteen riippumattomuus ei merkitse anarkiaa", HS 5.6.), että taiteilijan on, kuten tuomarinkin, toimittava lakien mukaisesti. "Jos taiteilijan oma moraali ei aseta mitään rajoja, tarvittavat rajat löytyvät laista".
Hänen mukaansa "yhteiskunta" ei hyväksy myöskään eläinaktivistien tekoja, ja "niiden tekijöitä ei yhteiskunta rahoita vaan rankaisee. Saman periaatteen mukaan tulee menetellä, kun arvioidaan taiteen nimissä tehtyä rikosta."
Kuulen tässä kaikuja sekä lain ja moraalin että "yhteiskunnan" ja valtion samastamisesta. Maailmassa, jossa ylikansalliset jättiyhtiöt ja eräs supervalta alkavat olla viimeisiä aitoja anarkisteja, siinä kuultaa samalla kaipuu palauttaa taiteen ja moraalin pulmat jäykän laillisuuden ja valtiovallan vankalle, turvalliselle pohjalle. Siitä jos mistä meillä on viime vuosisadalta kokemusta. Jäljet pelottavat.
Leena Krohnin kotisivulle * blog: keskustelun anatomiaa * lehtileikkeitä * web-keskusteluja