Jukka Relander

Historian tutkija

Teemu Mäen suuri synti

Useimmat ihmiset ovat siitä onnellisessa asemassa, että kukaan ei kaivele heidän tekemisiään neljäntoista vuoden takaa. Teemu Mäki ei ole. Mäen kohdalla tuntuisi siltä, että kun on kerran tehnyt sovittamattoman rikoksen, sitä ei saa koskaan anteeksi. Siis ei koskaan. Natsien ja Stalinin pyöveleiden kohdalla olen valmis myöntämään, että anteeksianto on vaikeaa, ellei mahdotonta. Kissantapon nyt kuitenkin luulisi kuuluvan vähän toisen mittaluokan rikkeisiin. Itse asiassa kissan tappaminen ei edes ole rikollista. Teemu Mäki tuomittiin neljätoista vuotta sitten sakkoihin eläinrääkkäyksestä, koska videolla esitetty kissan tappaminen kesti liian kauan. Tappaminen ei ollut nopeaa ja tehokasta, kuten teurastamoissa, turkistarhoissa, metsästettäessä (paitsi kun osuu huonosti ja haavoitettu hirvi juoksee satoja metrejä ennen tuupertumistaan) tai kalastettaessa (tosin kalat voivat joutua kitumaan vuorokaudenkin pyydyksessä).

Vanha vääryys on, syystä tai toisesta, jälleen otsikoissa. Vaikka teko on jo ammoin sovitettu, Mäeltä on uhattu viedä toimeentulon lisäksi myös elämä. Tappouhkauksia lie lukuisia. Vähän sama, kuin jos väkivallanteon estämiseksi tapettaisiin koko kylä. Kun kyseinen kuuden sekunnin pätkä kissantappoa ja masturbaatiota oli ensi kertaa julkisuudessa, ajattelin muiden mukana, että tuo nyt ei ainakaan ole taidetta. Uskon edelleen, että saman viestin voisi välittää vähemmänkin väkivaltaisesti, enkä siis hyväksy eläimen uhraamista taiteen alttarille.

Nousseen kohun myötä olen kuitenkin myös vakuuttunut siitä, että kyse todella oli taiteesta. Sohaisusta sellaiseen kipupisteeseen, jota muut eivät ole löytäneet. Samat ihmiset, jotka syövät päivittäin teollisesti ja epäinhimillisissä oloissa tuotettua lihaa, vuodattavat pyhää vihaansa Mäen ylle. Samat ihmiset, jotka hyväksyvät kalastuksen, metsästyksen ja turkistarhauksen heittävät ensimmäisen kivensä kissan tappaneeseen Mäkeen.

Turkistarhaiskuista suuria otsikoita repineiden iltapäivälehtien toimittajat ovat valmiita ristiinnaulitsemaan yhden kissan neljätoista vuotta sitten tappaneen miehen. Mäen varsinainen rikos ei ollut eläinrääkkäys, vaan se, että hän yhdisti työssään tappamisen ja nautinnon. Jo ajatus hengenriistosta ja itsetyydytyksestä on kuvottava, mutta ehkä juuri siksi se osui kulttuuriseen kipupisteeseen. Yhteisönä me tapamme eläimiä suuria määriä joka päivä. Ja jokainen eläinperäisiä tuotteita käyttävä on osallinen tästä. Mutta me emme nauti. Teurastaja ei nauti ohjatessaan kiljuvia sikoja viimeiseen karsinaansa, turkistarhaaja ei nauti kytkiessään kettuja pistorasiaan, metsästäjä ei nauti kuristaessaan haavoitettua kania kuoliaaksi. Mäki taas väitti nauttivansa kuin amerikkalainen kiduttaja tai totalitaristinen teurastaja. Omaa tappamistamme motivoi hyöty.

Taloudellinen tuotto, ravinnon saanti tai virkistys. Tappaminen on välineellistä, ei itsetarkoituksellista. Voimme ainakin uskotella, että tappaminen on hyödyntavoittelun välttämätön paha, johon ei liity nautintoa.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä nautinto on vastuun velipuoli. Tehokkaaksi viritetty eläimiä tappava koneisto nauttii puolestamme – ja me taas nautimme sen ylläpidosta. Me tapamme ja nautimme siitä. Tämän Mäki meille näytti. Ehkä Mäen varsinainen rikos on siinä.

On toki arvokasta, että reagoimme tapaukseen jossa kiusataan pientä ja viatonta. Se taas on omituista, että reagoimme vain tähän – maailmalla on muitakin esimerkkejä samasta. Eikä tekijä välttämättä aseta itseään alttiiksi kritiikille ja vihalle, vielä vuosienkin päästä.

*******

Metro-lehti 21.05.04 Lukijalta

Synti, rikos vai taidetta?

@Larry Kärkkäinen, Helsinki

Jukka Relander otti kantaa Teemu Mäen kohua herättäneeseen ns. kissantappovideoon kolumnissaan (Metro 18.5.). Tapaus Mäki nousi taas julkisuuteen, koska Nykytaiteen museo Kiasma harkitsi kyseisen videon hankkimista kokoelmiinsa, mutta ymmärtääkseni luopui ajatuksesta asiasta nousseen kohun vuoksi.

Se, että Teemu Mäki kuvasi rikoksensa teki siitä ilmeisesti taidetta. Muuten kysymys on suunnitellusta rikoksesta. Jos tämä olisi kohdistunut ihmiseen, käyttäisimme termiä murha. Kissannäkökulmasta asia on huonommin, teko luokitellaan tapoksi, ja siitä selviää maksamalla. Metrossa surmattin muutama viikko sitten ihminen kirveellä. Jos metron sisällä olisi ollut turvakamera, joka olisi tallentanut koko karmeuden, olisiko tämä filmipätkä ansainnut päätyä Kiasman kokoelmiin siinä tapauksessa, että mielenterveysongelmista kärsinyt tekijä olisi luokitellut itsensä taiteilijaksi? Toivottavasti ei.

Relander kiteyttää viestinsä seuraavasti: ”Me tapamme ja nautimme siitä. Tämän Mäki meille näytti.” On eri asia pyrkiikö maksimoimaan vai minimoimaan eläimille aiheutuvaa kärsimystä. Luomulihan suosiminen tai kasvissyönti vähentää eläinten kärsimystä, turkistuotteita voi jättää ostamatta jne. Kiduttaminen ja alistaminen on osoitus myötätunnon puuttumisesta ja vakavasta mielenterveyshäiriöstä, joka vaatii hoitoa.

Relander säälii Mäkeä, koska hän joutuu kärsimään neljätoista vuotta sitten tehdystä rikoksestaan - jota Relander pitää taiteena - vieläkin. Olen pitänyt Relanderia paitsi älykkäänä myös empaattisena henkilönä. Todellisuuteen herääminen on aina yhtä ikävää.

*****

Metro 25.5.04

@Petteri Välimäki, fyysikko, Helsinki

Kissantappo on niin suhteellista

Larry Kärkkäinen purki moraalista tuohtumustaan Teemu Mäen tekoja ja väärinymmärtämänsä Jukka Relanderin ajatuksia kohtaan ns. kissantappovideota käsitelleessä kirjoituksessaan (Metro 21.5.). Kärkkäiselle tietyt teot ja ajatukset näyttävät olevan kamalan vääriä, mutta mitään perusteluja hän ei esitä tunteikkaille tuomioilleen. Osittain johdonmukaista, sillä noita perusteluja ei jälkikristillisessä maailmassa enää tunnusteta olevan olemassakaan. Moraali ei perustu mihinkään, vaan moraali on makuasia ja vallitseva maku ratkaistaan huutoäänestyksellä. Äänestyksessä tappiolle jääneet voivat sitten käytännössä yleensä mainostaa omaa moraaliaan ja yrittää hankkia sille kannatusta ja hyväksyntää taiteilija Mäen tapaan.

Koska moraali ei perustu älyyn, Relanderin älyttömyyttä ei modernissa yhteiskunnassa ratkaista hänen moraalisten mielipiteidensä perusteella, kuten Kärkkäinen yrittää tehdä. Ylipäätään makuasioista ei kannattaisi Kärkkäisen tapaan polttaa hihojaan, kun kaiken pitäisi olla leppoisan suhteellista.