HS 20.5.2004
VIERASKYNÄ
Kuvataiteilija Teemu Mäki teki vuonna 1988 moraalisesti kyseenalaisen teon: hän tappoi kirveellä kissan voidakseen esittää videoteoksessaan Sex and Death erilaisia väkivallan muotoja.
Mäki sai teostaan sakkotuomion runsasta vuotta myöhemmin. Tuomioistuimen mukaan hän oli tappanut kissan taitamattomasti ja siten aiheuttanut eläimelle tarpeetonta kärsimystä.
Taiteilija työsti videosta myöhemmin useita versioita ja antoi niille nimeksi My Way: A Work in Progress. Valtion taidemuseo osti 1994 kokoelmiinsa teoksen kymmenennen version.
Viimeisin, puolitoista tuntia kestävä 11. versio valmistui 1995. Olen itse nähnyt teoksesta tämän version. Siinä kohuttua kissamateriaalia on noin minuutti.
Mäen teos ei mässäile väkivallalla. Päinvastoin: kissan surmaaminen on tympeää katsottavaa, ei vähiten ihmiselle, joka vieroksuu eläinten turhaa tappamista myös lihansyönnin ja kulinarismin nimissä. Mielestäni teos kaikessa ristiriitaisuudessaankin on selvästi eläimiin kohdistuvan väkivallan vastainen.
Koska elokuvatarkastamo kielsi teoksen julkisen esittämisen "säädyttömänä ja raaistavana" jo ennen sen hankkimista Valtion taidemuseoon, vain ani harva on nähnyt videon kokonaisuudessaan.
Tätä taustaa vasten on yllättävää, että sekä teos että jopa Mäen taiteilijuus on asetettu viime viikkojen aikana julkisesti kyseenalaiseksi.
Taiteilija, hänen lapsensa ja Kiasman johtaja ovat joutuneet itsekin henkisen väkivallan uhreiksi ja saaneet jopa tappouhkauksia.
Miksi nyt – yli viisitoista vuotta teoksen valmistumisen jälkeen?
Suomalaiseen taidekenttään on ilmaantunut uusi moraalinen ryhtiliike, joka haluaa määritellä, mitä on hyväksyttävää pitää taiteena ja mitä ei.
Sosiologi Janne Kivivuoren mukaan moraalisen ryhtiliikkeen käsite kuvaa tilanteita, joissa jokin painostusryhmä nimeää yhteiskunnassa pahuuden lähteen ja vaatii sen tehokkaampaa torjumista. Joskus ryhtiliikkeet yltyvät moraalisiksi paniikeiksi, joissa moraalittomuuden tuomitseminen kiihtyy, kohoaa huippuunsa ja lakkaa.
Tällaisia paniikkeja on nähty viime vuosina Suomen lisäksi muun muassa Yhdysvalloissa, missä "säädyttömän taiteen" vastustajat ovat vaatineet sensuroitaviksi omaan maailmankuvaansa sopimattomia teoksia. Monet yhdysvaltalaiset taiteilijat ovat joutuneet puolustamaan töitään oikeussaleissa, heiltä on evätty apurahoja ja jopa oikeus harjoittaa ammattiaan.
Tulilinjalle ovat joutuneet yhä useammin myös museot ja galleriat, jotka ovat uskaltautuneet esittelemään säädyttömiksi leimattujen taiteilijoiden teoksia. Paniikin aiheeksi on usein riittänyt pelkkä viittaus ryhtiliikkeen sopimattomina pitämiin seksuaalisuuden muotoihin tai väkivallan esittäminen taiteessa.
Mäen tapauksessa moraalista paniikkia muistuttava tunnevyöry sai alkunsa professori Leena Krohnin julkiseksi tarkoitetusta tekstistä, jossa hän perustelee haluttomuuttaan osallistua samaan seminaariin "eläinrääkkääjäksi" nimittämänsä Mäen kanssa.
Professori Krohnin määritelmän mukaan taidetta ovat teot, jotka "paitsi tuottavat iloa, lohtua ja kauneutta myös kirkastavat ymmärrystä ja lisäävät tietoa" (HS 24. 4.). Koska Mäen 15 vuotta sitten suorittama kissan tappo ei istu tähän määritelmään, Mäki ei ole Krohnin mielestä taiteilija lainkaan. Krohnin mukaan myös Kiasman henkilökunnalla on aihetta hävetä, koska he ovat ostaneet teoksen kokoelmiinsa.
Samassa hengessä kuvataiteilija Inari Krohn kirjoittaa (HS 13. 5.): "Kiasma teki suoraselkäisen teon poistaessaan Teemu Mäen videon kokoelmistaan. Se ei ollut sensuuria, vaan osoitus humanismista".
Oman lisänsä Mäen ja moraalisen pahuuden yhdistävään ryhtiliikkeeseen on tuonut sähköpostitse liikkuva "Oikeaa Taidetta" puolustava joukkio, joka kritisoi Kiasman asiantuntijoiden kykyä valita itse kokoelmansa.
Ryhtiliikkeen toimien taustalla vaikuttava tunne on epäilemättä useissa tapauksissa aito: se uskoo ihmisen kykenevän moraalisiin valintoihin, kauneuden luomiseen ja hyvyyteen ja haluaa nähdä taiteessa päiväpuolemme peilin.
Halu torjua pahuus ja ennen kaikkea laittomuus – mitä se sitten yksittäisessä kulttuurissa onkin – sisältää myös myyttisiä ominaisuuksia: ryhtiliike uskoo, että kauniit ja ylevät taiteelliset elämykset vaikuttavat suoraan maailman ja ihmisen henkisen ominaislaadun paranemiseen.
Sensuurin käytössä ryhtiliikkeen puolustamat arvot saavat usein käänteisen muodon: halua torjua ruma, paha ja laiton taiteesta perustellaan usein väitteellä, että ihmisluonnon pimeiden puolien näkeminen taiteessa heikentää jollakin tapaa moraalisia kykyjämme ja yllyttää meitä väkivaltaan.
Historialliset esimerkit osoittavat, että tämä ei pidä paikkaansa. Laillisuuden, ylevyyden ja kauneuden ylikorostaminen taiteen yhteydessä on surullisen usein sidoksissa moraalisessa rappiotilassa elävän yhteisön laajempaan henkiseen kriisiin ja näköalattomuuteen.
Äärimuodoissaan, kuten natsi-Saksassa, Neuvostoliitossa tai nykyään Yhdysvalloissa kaikkein säädyllisin ja laillisin taide toimii myös erilaisten omaa etuaan ajavien moraalittomien eturyhmien julkisen kilven kiillottajana.
Koska museot ovat yhä enenevässä määrin riippuvaisia sponsoreista, esimerkiksi tupakkayhtiöt voivat pahimmassa tapauksessa sanella, mitä ne saavat esittää taiteena.
Ajatus, että taiteilija ei saisi osoittaa olevansa moraaliton tai syyllistyä lain rikkomiseen on ymmärrettävä, jos taiteilijaa arvioidaan teoistaan vastuullisena kansalaisena. Ketään ei kuitenkaan tietääkseni Suomessa vapauteta taiteilijuutensa vuoksi juridisesta vastuusta tai moraalisesta paineesta pyrkiä hyvään – ei ainakaan Teemu Mäkeä.
On kuitenkin eri asia väittää, että hyvä taide ei kategorisesti voisi sisältää laittomia tekoja – tai että ihminen, joka syyllistyy laittomaan tekoon, ei voisi teon sovituksenkaan jälkeen toimia enää taiteilijana. Mikäli soveltaisimme yhtä armotonta moraalia koko yhteiskuntaan, moni kansanedustaja, johtaja, ja kauppias menettäisi ammattinsa ikiajoiksi.
Jos tällainen ajatus saisi osakseen enemmistön kannatuksen, meidän olisi lisäksi kiiruhdettava tuhoamaan kasapäin omina aikoinaan rikollisina tuomittujen taiteilijoiden – mm. Oscar Wilden, Markiisi de Saden ja Jean Genet'n – teoksia.
Koska Mäki on rikoksensa sovittanut, kenelläkään ei liene syytä, eikä edes oikeutta, herjata häntä jälkikäteen julkisesti, ei edes niillä jotka inhoavat Mäen teoksia tai häntä henkilönä.
Kiasmalla puolestaan olisi täysi oikeus omistaa teos jatkossakin, museon tehtävähän ei ole toimia moraalisena rangaistuslaitoksena vaan taiteen mahdollisimman moniäänisenä ja tasokkaana esittelijänä.
Anita Seppä
Kirjoittaja on visuaalisen kulttuurin teorian professori Taideteollisen korkeakoulun Porin yksikössä.