* lehtileikkeitä * blog
| Takaisin |
Erään keskustelun patologiaa
tiistai syyskuu 14, @12:45, Leena Krohn
Hollannissa ilmestyvän kirjallisen aikakauslehden Scandinavian
Newsletterin. (A literary and cultural magazine) toimitus on pyytänyt minulta artikkelia viimekeväisestä kissakeskustelusta. Ohessa artikkeli, joka tulee ilmestymään englanniksi Scandinavian Newsletterin talvinumerossa
2004/2005.
Suomalainen taiteilija T. M. haki 26. 2. 1988 hoitoon otetun löytökissan Helsingin eläinsuojeluyhdistykseltä ja sitoutui hoitamaan sitä hyvin. Sen sijaan hän tappoi eläimen pienikokoisella kirveellä siten, että eläimelle (eläinlääkärin raportin mukaan) aiheutui voimakasta tuskaa, sekä masturboi silvotun kissan ruumiin päälle. Taiteilija, silloin vielä Suomen taideakatemian opiskelija, videoi eläinrääkkäyksen ja esitti sen Taideakatemian lopputöiden näyttelyssä. (Idea ei ollut omaperäinen. Häntä ennen toinen Taideakatemian opiskelija oli videoinut kanan teurastuksen tylsällä kirveellä.)
T. M. lähetti videon hollantilaiseen filmifestivaaliin, jonka järjestäjät lähettivät Suomeen videota paheksuvan kirjeen. Eläinsuojeluyhdistyksen puheenjohtaja teki asiasta rikosilmoituksen. Taiteilija tuomittiin “yksin teoin tehdystä eläinrääkkäyksestä ja kavalluksesta” päiväsakkoihin. Videoteos, johon kissantappovideo sisältyi, ostettiin vuonna 1994 Suomen Nykytaiteen museoon Kiasmaan 20 000 markalla (n. 3300 eurolla), vaikka teosta ei oikeuden päätöksen mukaan saa esittää yleisölle. Taiteilija on ilmoittanut viimeksi tänä vuonna televisiossa ja lehdistössä, ettei hän kadu tekoaan vaan päinvastoin on siitä ylpeä ja että hän voisi tehdä saman uudelleen.
Kyseisestä eläinrääkkäyksestä ja kavalluksesta on virinnyt julkinen debatti kahteen otteeseen. Ensimmäinen vuonna 1990, toinen 2004. Olen osallistunut kumpaankin niistä. Virikkeenä edelliseen oli adressi, jonka alullepanijoihin kuuluin ja jonka allekirjoitti 30 taiteilijaa, kirjailijaa ja tutkijaa.
Toisella kerralla tulin avanneeksi keskustelun siihen lainkaan pyrkimättä. Kerroin peruuttavani esiintymiseni Arvostelijoiden liiton järjestämillä Kritiikin päivillä, koska sinne oli kutsuttu myös taiteilija T. M. Kirjoitin alustuksen, jossa perustelin vetäytymistäni mm. näin:
Rivoa ja julmaa eläinrääkkäystään T. M. nimitti taiteeksi näillä sanoilla: "Kaikki, mitä teen, on taidetta." ja "Tapoin kissan käsitetaiteen vuoksi".
Ällistyttävää kyllä, monet toimittajat ja kriitikot riensivät taannoin taiteilija M:n tueksi. Ilmeisesti he eivät pystyneet näkemään eroa fiktion ja vivisektion välillä. Jopa Taide-lehden päätoimittaja katsoi, että jos taiteilija ”tutkii” kärsimystä, hänen voi olla tarpeen sitä myös aiheuttaa.
Siitä on kauan, epäilemättä. Herra M. oli nuori mies silloin, nyt vankassa keski-iässä. Mutta vastikään hän on ilmoittanut julkisuudessa, että hän tekisi saman uudelleen: silpoisi siis jälleen kuoliaaksi eläimen taiteen nimissä. Yhä vieläkin hän yrittää oikeuttaa avuttoman olennon kidutuksen teoreettisilla argumenteilla ja taiteen varjolla. Yhä vieläkin hän kuvittelee, että kissan silpominen on herooista taistelua sovinnaisuutta ja sentimentaalisuutta vastaan.
Tämä on syy, miksi en ole nyt enkä milloinkaan käytettävissä niissä tilaisuuksissa, joissa T. M:ä on pyydetty esittämään ajatuksiaan. Minulle hän on edelleenkin eläinrääkkääjä, ei taiteilija eikä ajattelija. Protestini on monen mielestä varmaankin naurettava ja tarpeeton, minulle itselleni se on välttämätön.
Allekirjoitan edelleen lauseen, joka sisältyi 30 kirjailijan, taiteilijan ja tutkijan julkilausumaan heti eläinrääkkäyksen paljastuttua: "Luontokappaleiden mittaamatonta kärsimystä ei taiteilijan enää tarvitse töittensä, maineensa tai yhteiskuntakritiikin nimissä lisätä."
Taiteilijan vapaus koskee hänen teoksiaan, ei hänen tekojaan. Vapaudet päättyvät siinä, missä ne alkavat loukata muiden oikeuksia.
T. M. sanoi, ettei moraalilla ja taiteella ole mitään tekemistä keskenään. Sopiihan niin sanoa ja on varsin usein sanottukin. Kovin kummallista olisi kuitenkin sanoa, ettei moraalilla ja teoilla olisi mitään tekemistä keskenään. Ja kidutus on todellakin teko, raaka rikos, ei taideteos. Samantekevää, vaikka sitä kutsuttaisiin taideteokseksi ja se ostettaisiin taidemuseoon, rikoksena se pysyy.
T. M:n mielestä taiteilijoiden silloinen julkilausuma oli kaksinaismoralismia. Suuresti arvostamani entinen ilosofian opettajani S. Albert Kivinen sanoi, että tällaisessa tapauksessa moralisteja totisesti tarvitaan. Ovata he sitten yksinäis-, kaksinais- tai multimoralisteja. Mutta taiteilija M:n mielestä olisimme yhtä hyvin voineet osoittaa mieltämme lihakaupan edessä. Minua jäi harmittamaan, etten silloin kysynyt taiteilija M:ltä ainoaa oikeaa kysymystä.
Esitän sen nyt: "Söittekö te kissan kaikkine tykötarpeineen?"
Helsingin Sanomien toimittaja siteerasi pitkälti alustustani. Niin alkoi uusi keskustelu.
Se on ollut eriskummallinen ja tyrmistyttäväkin kokemus. Tosin kukaan ei ole tällä kertaa tullut sanomaan, että jopa sarjamurhaakin olisi suvaittava, jos murhat tehtäisiin taiteellisin tarkoitusperin. Niin esitti joku yleisökeskustelussa v. 1990. Varsin johdonmukaista epäilemättä.
Mikä keskustelussa on eniten tyrmistyttänyt? Se, että fiktion ja vivisektion erottaminen on ilmeisestikin pysyvästi osalle ns. älymystöä täysin ylivoimaista. Se, että niin monet taideyhteisön jäsenet, toimittajat ja itseään intellektuelleina pitävät ovat olleet valmiit siunaamaan taiteen nimissä tehdyn rikoksen, selittelemään, puolustamaan, jopa kiittelemään sitä. Suuren yleisön reaktio – ja sanottakoon se selvästi: myös useimpien taiteilijoiden – on ollut selkeästi tuomitseva. Ikävä kyllä jotkut nuoret eläinsuojelijat ovat syyllistyneet myös tappouhkauksiin.
Konkreettinen seuraus keskustelusta oli, että videoteos siirrettiin Kiasmasta Kuvataiteen keskusarkiston tutkimusarkistoon. Toinen seuraus oli, että Taiteilija T. M. sai entistä enemmän julkisuutta. Hän on saanut tilaa esittää mielipiteitään pitkissä esseissä tai hehtaarihaastatteluissa paitsi Suomen suurimmassa päivälehdessä Helsingin Sanomissa, myös televisiossa ja lukuisissa aikakauslehdissä kuten Suomen Kuvalehdessä, Seurassa, Imagessa ja City-lehdessä. Jälkimmäisessä lehdessä hullaantunut toimittajanainen uteli taiteilijan käyttämän kuntosalin nimeä ja partaveden merkkiä. Hän antoi artikkelilleen otsikon “Kissamies. Vastuuton ja vastustamaton T. M.“.
T. M:n videoteosta on kuvattu "häikäilemättömän hyökkääväksi videosaarna kapitalismia vastaan". Sen on kerrottu edustavan "nykyhetken suomalaista mielenlaatua" ja luonnehdittu nykytaiteen museon Kiasman sivuilla "suomalaisen provokaation helmeksi".
Kriminaaleihin, sairasmielisiin ja sadistisiin tekoihin syyllistytään kaikissa ammateissa ja yhteiskuntaluokissa. On kuitenkin harvinaista, että yhteiskunnan silmäätekevät, taiteilijaseuran puheenjohtajat ja pääsihteerit, visuaalisen kulttuurin teorian professorit ja taidekasvattajat, museolaitoksen ylijohtajat, kulttuuriosastojen vastaavat, kolumnistit tai kirjailijat 50-vuotishaastatteluissaan asettuvat puolustamaan kvasitaiteellista barbariaa. Useimmat näistä puoltajista yrittävät kieltää koko eläinrääkkäyksen tai vähätellä sen merkitystä ja kestoa.
Tyypillinen on esim. Ilta-Sanomien kolumnistin A. B:n huomautus: “Teollisessa lihanvalmistuksessa sattuu tuskallisempiakin oheisvahinkoja esim. kuljetusten yhteydessä.”
Tekoa vähättelevien joukossa on taiteilija itse, joka on myös väittänyt julkisuudessa, että ainoa syyte, joka oikeudessa meni läpi, oli tahaton eläinrääkkäys, ja että hän lopetti kissan kolmella iskulla. (Kaupungin eläinlääkärin mukaan kissan lopettamiseen tarvittiin ainakin 6 – 7 iskua.)
Ne, jotka ilmaisevat eriasteisen hyväksyntänsä taiteen nimissä tehdylle rikokselle tai ainakin pitävät sitä vähäpätöisenä, osoittavat usein samalla voimakastakin paheksuntaa niille tahoille, jotka ovat tuominneet rikoksen. Nimimerkki Aimo Anonyymi verkkolehdessä Megafoni piti kissantappovideon tuomitsemista esimerkkinä “humanismitotalitarismista” ja “vanhavasemmistolaisesta kulttuuri-imperialismista”.
Dosentti I. H. taiteisiin keskittyvässä verkkolehti Mustekalassa ihmettelee otsikolla Fundamentalismia ja taidetta, ettei kirjailija Leena Krohn osaa katsoa Mäen teosta mistään muusta kuin eläinsuojelullisesta, tiukan moralistisesta näkökulmasta. Hän ei hyväksy Teemu Mäen rikosta, mutta katsoo aiheelliseksi rinnastaa näkökantani amerikkalaiseen fundamentalismiin ja presidentti Bushiin, joka hyökkäsi Irakiin.
Suora sitaatti: “Kysymys on äärimmäisestä defensiivisyydestä, jota fundamentalismi eri muodoissaan tuottaa. Pahoja uhkia nähdään kaikkialla ja kaikkea hyvää täytyy suojella kuvitelluilta uhkatekijöiltä. Juuri tämän saman asian takia fundamentalisti Bush muuten hyökkäsi Irakiin. Ihmiset ylireagoivat ja aivan vääriin asioihion. Ei huolestuta esimerkiksi nälkää näkevistä lapsista vaan siitä, että kotieläimillä ei mene hyvin.”
Viittaus nälkää näkeviin lapsiin on minulle entuudestaan tuttu. Kun palautin Pro Finlandia mitalin presidentti Ahtisaarelle, joka oli myöntänyt saman ritarikunnan mitalin Indonesian korruptoituneen hallituksen ministerille, sain kuulla: "Miksi ette ole huolestunut Karjalan nälkää näkevistä lapsista."
En tiedä, miksi kuvitellaan, että henkilöt, jotka osoittavat mieltään ihmisoikeuskysymysten tai eläinten huonon kohtelun vuoksi, olisivat täysin välinpitämättömiä lasten nälälle? Kaikkia maailman epäkohtia nyt vain ei voi käsitellä samalla kertaa.
Lisensiaatti valtion kuvataidetoimikunnasta on hänkin keksaissut kovin megalomaanisen rinnastuksen. Hänen mielestään minä, joka en hyväksy kissan kiduttamista taiteenkaan nimissä, muistutan Korkeimman totuuden lahkon jäseniä. Nämähän, kuten muistetaan, myrkyttivät Tokiossa metromatkustajia. Hän antaa ymmärtää minun olevan moraalisessa edesvastuussa myös taiteilijan saamista tappouhkauksista.
Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja ja pääsihteeri kirjoittivat kahteen päivälehteen T. M:ää tukevan mielipiteen otsikolla Moralismia seuraa varjona sensuuri. “Taiteilijalla on ilmaisun vapaus, jota ei pidä moralistien tai sponsoreiden lähteä rajoittamaan. --- Sisällön ja ilmaisukeinojen sekä sananvapauden rajoittaminen vetoamalla moraaliin, uskontoon tai muihin taiteen ulkopuolisiin perusteisiin tukahduttaa taiteen.”
Visuaalisen kulttuurin teorian professori A. S. paheksui Helsingin Sanomissa sitä, että eläinrääkkäyksestä tuomittua henkilöä nimitetään eläinrääkkääjäksi. Se on hänen mielestään herjaavaa. Sen sijaan hän itse katsoo asialliseksi rinnastaa eläinrääkkäystä vastustavat ihmiset fundamentalisteihin, natseihin ja stalinisteihin. Hän näkee debatissa moraalisen paniikin aineksia ja pitää minua moraalisen ryhtiliikkeen edustajana, joka haluaa määritellä, mikä on taidetta ja mikä ei.
Professori kirjoitti myös: "Mielestäni teos kaikessa ristiriitaisuudessaankin on selvästi eläimiin kohdistuvan väkivallan vastainen."
Kirjailijoissakin löytyy T. M:n teon ymmärtäjiä. Kirjailija A. S. pelkää uuskonservatismin hyökyaaltoa, populismia ja suvaitsemattomuuden kasvua. Hän siteeraa T. M:n yhteydessä Voltairen tunnettua lausetta: “En ole kanssasi samaa mieltä, mutta tulen viimeiseen asti puolustamaan oikeuttasi olla sitä mieltä, mitä olet.”
Voltairea tuskin voisi karkeammin väärinymmärtää.
Myös kirjailija A. V:n mielestä eläinrääkkäyksen kritisointi osoittaa suvaitsemattomuutta ja ahdasmielisyyttä. Kirjailija L. L:n mielestä taas "Mäen taide on nautinnollista ja ajatuksia herättävää".
Taiteilija, joka v. 1989 perusteli tekoaan sillä, että hän halusi rituaalinomaisesti puhdistautua lemmikin pitämiseen liittyvästä itsepetoksesta, on v. 2004 kehittänyt kaksois-, jopa neloisjärkytysteorian, jonka hän esittää verkkoesseessään. Sen mukaan taiteilija halusi teoksellaan havahduttaa yleisön ajattelemaan kuinka monen ihmisen kuolemaan he ovat syyllisiä pelkän elämäntapansa ja kulutustottumustensa vuoksi.
Perustelu on pökerryttävän irvokas ja valheellinen, mutta silti sen on moni taiteensuosija purematta nielaissut. Ikään kuin ihmisoikeuksien puolesta voisi taistella löytökissaa kiduttamalla!
Mitä tulee masturbointiin kissan ruumiin päälle, taiteilija T. M. on selittänyt sen eräänlaiseksi “uhraamiseksi”, siis epäitsekkääksi teoksi. Vaikka taiteilija on mieltynyt de Saden teorioihin, hän kieltää, että kyseessä olisi ollut kissanrääkkäyksen kohdalla sadismi.
T. M. kirjoittaa esseessään: “En harrasta sadomasoseksiä, joten kissan ja veren kanssa puuhastelu oli minulle tympeää työtä, eikä erektioon ja siemensyöksyyn pystyminen ole ollut minulle koskaan niin vaikeaa kuin näissä ällöttävissä tilanteissa.”
Taideyleisön olisi siis tunnettava myötätuntoa, kun taiteilijan oli antauduttava uhrautuvaisesti hänelle niin vastenmieliseen puuhailuun.
T. M. jatkaa: “Kun kerran nämä kivun, kuoleman ja seksin yhdistelmät – itsekidutuskohtaukset, kissantappo ja spermalla tuhraaminen – eivät olleet minulle itsetarkoituksellista huvia, päinvastoin, mikä niiden merkitys sitten oli? Niiden oli tarkoitus viitata kulttuurillemme ominaiseen pakkomielteeseen: Haluun uskoa arvon ja nautinnon olemassaoloon vasta kun sillä on hintana, numeraalisena faktana tai fyysisenä eittämättömyytenä ilmenevä muoto.”
Perustelut ovat siis huomattavasti monimutkaistuneet ja abstrahoituneet sitten rääkkäyksen ajankohdan… Taiteilijan päähän ei ilmeisesti ole pälkähtänyt, ettei ole olemassa sellaista taidefilosofiaa eikä teoreettista perustelua, jotka voisivat muuttaa eläinrääkkäyksen arvokkaaksi teoksi saati teokseksi.
Onko T. M:llä ulkomaisia esikuvia? Todennäköisesti moniakin. Minä olen lukenut Ruotsissa asuvastaukrainalaissyntyisen taiteilija Nathalia Edenmonsista, joka tappaa ateljeessaan kaniineja, hiiriä ja kissoja esittääkseen pienet vainajat taiteellisissa stillleben-valokuvissa. Hän ei ole halunnut kertoa, kuinka hän lopettaa eläimet.
“Minun kuvani eivät ota moraalista kantaa oikeaan tai väärään”, N. E. on kertonut. “Seuraan vain intuitiotani.”
Wienissä vaikuttaa yhä muuan “aktionalisti”, Hermann Nitsch nimeltään. Hän järjesti monipäiväisiä orgioita, joita hän kutsui psykoanalyyttisesti orientoituneeksi orgiamysteerioteatteriksi. Niissä teurastettiin lampaita, härkiä ja sikoja, ja humaltuneet osallistujat saivat kahlata eläinten sisälmyksissä ja veressä. Nitsch on myös kovasti pahoitellut, ettei hän saa spektaakkeleissaan käyttää ihmisruumita, joita hän ei kohtelisi toisin kuin härkienkään ruhoja.
Nitsch tähdensi kuitenkin, että eläimet lopetti ammattitaitoinen teurastaja ja että niiden liha syötiin. T. M. ei ole ammattitaitoinen teurastaja. Hän on myös kysyttäessä ilmoittanut, että hän ei syönyt kissaa.
Taiteilija Osmo Rauhala kirjoitti Aamulehden kolumnissaan: “Maailmalla on taidepiireihin pyritty muun muassa autenttisilla kuvilla taiteilijan harrastamasta kidutuksesta. Taideyhteisö on kuitenkin sulkenut portit näiltä yrityksiltä alkuunsa Toistaiseksi Suomi on ainoa tiedossani oleva maa, jossa tämänkaltainen taiteilija on nostettu kansalliseen menestykseen.”
Kuka sosiologi tai kulttuurintutkija kertoisi, miksi?
Pertti Lassila kirjoitti esseessään Erään keskustelun anatomia edellisestä debatista:
“Kun siis taideinstituutio ja oikeusinstituutio joutuvat keskenään ristiriitaan, ei ole hyväksyttävää eikä järkevää vedota yleisiin ja irrationaalisiin perusteisiin, sellaisiin kuin taiteilijan “vapaus”, “oikeus koetella annettuja rajoja”, “pyrkimys totuuteen” tms.
Sen asemesta on keskityttävä konkreettiseen, siihen mitä todella tapahtui. Onko teko hyväksyttävä vai tuomittava, ja jos se on tuomittava, onko tuomion perusteena oleva laki vanhentunut vai väärä?
Käyty keskustelu osoittaa, että kukaan julkilausumaa kritisoineista ja/tai T. M:ää puolustaneista ei puuttunut konkreettiseen tosiasiaan vaan tyytyi yleiseen ja irrationaaliin, keskustelun hämärtämiseen, ts. propagandaan.”
Näin kävi myös toisella keskustelukierroksella.
Leena Krohnin kotisivulle * blog: keskustelun anatomiaa * lehtileikkeitä * web-keskusteluja