* lehtileikkeitä * blog
| Takaisin |
Taiteesta ja asiantuntijuudesta
maanantai kesäkuu 28, @01:31, Harri Manner
Kuvataidekasvatuksen professori Helena Sederholm on esitellyt kahteen otteeseen Helsingin Sanomien Mielipidesivulla näkemyksiään mm. taiteellisen asiantuntijuuden kriteereistä (HeSa 4.6., 19.6).
Hän rinnastaa taiteen "asiantuntijat" luonnontieteen asiantuntijoihin: tutkijoihin, tieteentekijöihin.
Ei ihme, jos lukijoissa on herännyt Sederholmia kummeksuttava "asiantuntijakammo", kun professorilta puuttuu tykkänään ymmärrys oman alansa ominaislaadusta.
Tieteessä väittämät ja teoriat voidaan todistaa oikeiksi tieteellisesti pätevin menetelmin. Virheellinen väittämä voidaan osoittaa virheelliseksi, epätodeksi. On epätieteellistä väittää kamelien syövän kynnysmattoja tai aivojen sijaitsevan kantapäässä. Taiteessa moinen on mahdollista, uskottavaakin jopa. Taiteessa ei ole kriteereitä 'oikean' ja 'väärän' erotteluun - paitsi eettisin perustein.
Taiteessa erottelu tehdään 'hyvään' ja 'huonoon'. Teoksen "taiteellinen arvo" määrittyy " suhteessa muihin olemassa oleviin taideteoksiin" (Sederholm). Olemme taidepörssin ytimessä.
Mutta toisin kuin oikeassa pörssissä, taidepörssin asiantuntijameklareita eivät sido mitkään eettiset, saati järjellisen perusteltavuuden säännökset. On vain mieltymysten haltioittava myllerrys taiteen edessä. Eli kuten Kiasman intendentti Maaretta Jaukkuri on todennut (museonjohtaja Tuula Karjalaisen sanoin K. Tervo -ohjelmassa): "Hyvän taiteen tuntee siitä, että se tuntuu vatsanpohjassa."
Että professori Sederholmin ajattelu ei lähde yksistään vatsanpohjasta, vaan toden totta myös kantapäästä, käy ilmi vastaansanomattomalla tavalla hänen tohtorinväitöshaastattelustaan Helsingin Sanomissa joitakin vuosia sitten.
Näin haastateltava, tuolloinen Jyväskylän taidekasvastuksen laitoksen yliassistentti, "hykertelee", artikkelin mukaan, "yhtä aikaa viileänä ja innostuneena":
"Nykytaidetta voi lähestyä muutenkin kuin puhumalla. Vaikkapa huutamalla, vaeltelemalla, yhteisyyden kokemuksen avulla."
Sitten taidekasvattaja vie lukijan taide-elämyksiensä sisimpään, oman asiantuntijuutensa sydämeen, siihen mikä taiteessa on hänelle kaikkein merkityksellisintä:
"Olen aina ollut kiinnostunut marginaalisista ilmiöistä, mitä omituisempi asia sen parempi. Verta ja spermaa tehosekoittimessa -tyyppinen taide on juuri minun juttuni."
Mielipidesivulla 19.6.2004 professori Sederholm kirjoittaa, toisteltuaan ensin tyhjiä juhlapuhefraaseja taiteen tarkoituksesta elämysten ja ajatusten tuottajana (sahapukki, Itä-Suomen hovioikeus, budjettikirja ja kukkakaali myös tuottavat elämyksiä ja ajatuksia):
"Taide ihmisen kulttuurisena toimintana ei myöskään ole niin yksinkertaista, että kuka tahansa voisi määritellä yleispätevästi hyvän taiteen omien tuntemuksiensa perusteella."
Taideasiantuntija Sederholm voi tehdä niin ja tekee niin: määrittelee "yleispätevästi hyvän taiteen omien tuntemuksiensa perusteella".
"Mitä omituisempi asia sen parempi." Se on "juuri minun juttuni".
Asiantuntijuudessa omat tuntemukset muuntuvat yleispäteviksi. Tämän tekee mahdolliseksi asiantuntijan asema erityisen sosiaalisen järjestelmän, taidemaailman, piirissä. Asiantuntijalla on valta luokitella ja nimetä. Hän on sisäistänyt instituution koodit ja sitoutunut noudattamaan niitä. Poikkeamalla konsensuksesta hän sulkee itsensä ulkopuolelle. Nykytaiteessa kritiikin käsite on kutakuinkin tuntematon.
Asiantuntijoihin kohdistuva arviointi ja arvostelu on hyökkäys instituutiota vastaan. Valta joutuu perustelemaan itsensä. Vastaukseksi arvosteluun asiantuntijat kiirehtivät määrittelemään, mistä ja miten taiteessa ja taiteesta tulee keskustella. Painavin argumentti on syyttää arvostelijoita instituution vastaisuudesta. Tärkeintä on torjua, ei avautua.
"Taiteellisuudelle on olemassa joitakin yleisiä kriteerejä", professori opettaa arvostelijoita Mielipidesivun kirjoituksessaan ja jatkaa: "Niihin vedoten voi esittää esimerkiksi kritiikkiä teoksia kohtaan siten, että kaikki ymmärtävät, mistä kritiikin esittäjä puhuu."
Arvostelijat ovat kaikesta päätellen poikenneet "yleisistä kriteereistä". Kaikki eivät ole ymmärtäneet. Vähiten kaikista asiantuntijat.
Mutta ongelma on ratkaistavissa. Sederholm esittelee tohtorinväitöshaastattelussaan määrittelymenetelmän taiteelle kaiken kansan käyttöön antaen samalla päätä huimaavan näytteen analyyttisestä ajattelustaan:
"Esimerkiksi formulaa katsovat ihmiset eläytyvät täysillä kisaan, mutta jos heiltä menee kysymään tilannetta, niin he osaavat kertoa tapahtumista myös analyyttisesti. Saman pitäisi päteä myös taiteeseen. Tunnetta ja järkeä ei voi erottaa toisistaan."
Väite vain ei pidä paikkaansa. Tunne ja järki voidaan erottaa toisistaan, on erotettu toisistaan. Jäljelle jää puhdas asiantuntijuus - "minun juttuni".
Huudetaan yhdessä.
Leena Krohnin kotisivulle * blog: keskustelun anatomiaa * lehtileikkeitä * web-keskusteluja