* lehtileikkeitä * blog
| Takaisin |
Ote esseestä Moraali ja mielikuvitus (1995)
lauantai kesäkuu 12, @10:28, Leena Krohn
Eettinen intuitio sumentuu ja pettää monilla, kun he kuulevat sanan "taide".
Taannoin eräs videotaiteilija silpoi kirveellä löytöeläinkodista saamansa kissan, videoi tekonsa ja nimitti sitä käsitetaiteeksi. Tämä teko - ilmeisesti siinäkin tapauksessa, että sitä ei olisi videoitu - oli hänen mielestään taidetta, koska - kuten hän asian ilmaisi - "kaikki, mitä teen, on tavallaan taidetta". Hän - samoin kuin monet niistä, jotka asettuivat ymmärtämään hänen tekoaan - näytti ajattelevan, että tällainen teon määrittely ikään kuin siirsi hänen tekonsa pois niin lain kuin moraalin piiristä pyhitetylle maaperälle. Tapahtuiko niin?
Ehdottomasti ei. Sellaista maaperää ei ole olemassa. Usko toiseen vaihtoehtoon, siihen, että taide olisi omantunnon tai yhteiskuntajärjestyksen ulkopuolella, on fundamentalismia, yhtä vahingollista kuin korkeimman totuuden lahkon jäsenten usko omaan erehtymättömyyteensä ja siihen, että on olemassa jotain pyhempää ja tärkeämpää kuin konkreettinen elävä elämä.
Se miksi tekoa nimitetään - jälkikäteen tai etukäteen - ei voi muuttaa teon ominaisuuksia eikä sen seurauksia. On hyvin epäkiinnostava kysymys, voiko tuota videonauhaa pitää taiteena vai ei. Ilmiselvää on, että sitä ei olisi koskaan pitänyt tehdä ja e ttä videonauhan taiteellinen arvo oli äärettömän paljon alempi kuin kissan elämän arvo. Huomiotani kiinnitti se seikka, että tätä teurastusta toistuvasti ja sievistelevästi mainittiin "tapahtumana". Se ei ollut tapahtuma, se oli tietoinen teko.
Toiseksi: voimmeko olla taiteilijan kanssa yhtä mieltä siitä, että kaikki, mitä taiteilija tekee on taidetta, "tavallaan"? Monet näköjään ovat sitä mieltä. Mutta joudumme absurditeetteihin, jos otamme tämän näkökannan. Entä jos kissan silpomisen olisi tehnyt sanokaamme vaikkapa filosofi? Olisiko se silloin ollut filosofiaa, "tavallaan"? Jos sen olisi tehnyt poliitikko, olisiko se ollut politiikkaa?
Jos minä esittäisin kissansilpomisesimerkin kolmivuotiaiden päiväkotiryhmälle - mitä minä en tekisi heidän mielenrauhansa tähden - ja kysyisin yksinkertaisesti, oliko se oikein, olen vakuuttunut siitä, että vastaus olisi sataprosenttinen ei. Kummallista kyllä, on aikuisia ja pitkälle koulutettuja ihmisiä, jotka eivät tohdi antaa näin yksinkertaiseen kysymykseen selkeää vastausta. Jotka kuvittelevat, että intellektuellin tehtävä on asettua ratkaisevien valintojen yläpuolelle ja tarkastella niin omien k uin toistenkin tekoja kuin ne olisivat pelkkää semantiikkaa. Eettinen intuitio sumentuu ja pettää monilla, kun he kuulevat sanan "taide".
Taide-lehden päätoimittaja kirjoitti, että taiteilijan on voidakseen tutkia kärsimystä itse aiheutettava sitä. Näitä kärsimyksen "tutkijoita"on ilman taiteilijoitakin sangen runsaasti. Jos kunnioitamme tällaista logiikkaa, ei pidä ihmetellä massamurhia, joita lähitulevaisuudessa mahdollisesti tehdään yksinomaan sensaatiomaisen videomateriaalin saamiseksi.
Ei ole olemassa erityismoraalia taiteilijalle sen enempää kuin poliitikolle tai uskonlahkon jäsenelle. Elävien olentojen tahallinen vahingoittaminen on kriminaali teko kaikissa tapauksissa, myös silloin, jos se tallennetaan videolle ja sitä kutsutaan käsitetaiteeksi. Jos taideteos tai sen valmistaminen vahingoittaa eläviä olentoja, sitä ei pidä eikä saa tehdä. Ei taide enempää kuin mikään kultti, trendi, uskonnollinen dogmi, kansanperinne tai poliittinen päämäärä voi oikeuttaa saati pyhittää kiduttami sta ja vammauttamista.
Kuvitellaanpa romaani, jossa pyritään kaunopuheisen kerronnan ja jännittävän juonikuvion kautta vakuuttamaan lukija siitä, että keskitysleirit olivat hyödyllinen ja ihmiskunnan onnea edistävä keksintö ja että juutalaiset pitäisi todella hävittää maan pinnalta viimeiseen mieheen. Minun on hyvin vaikea edes kuvitella sellaista romaania. Mutta jos sellainen romaani olisi kirjoitettu ja vieläpä julkaistu, se olisi epäilemättä huonoa kirjallisuutta jopa siinäkin epätodennäköisessä tapauksessa, että se oli si hyvin kirjoitettu.
Miksi? Koska sellainen kirja on väärämielinen eikä puhu totta. Se ei voi olla uskottava, sillä se halveksii sitä, mikä on todellista: ihmisten elämää, kuolemaa ja kärsimystä. Se ei tunnusta yksinkertaisia konkreettisia tosiasioita: ihmiselämän ja -taj unnan samankaltaisuutta kaikkialla riippumatta rodusta, iästä, sukupuolesta, kansallisuudesta ja älynlahjoista.
Aihe sen sijaan ei tee kirjasta moraalista tai epämoraalista. Vladimir Nabokovin Lolita, jossa tarkastellaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, on moraalisimpia lukemiani teoksia. Miksi? Koska se ei kaihda näyttämästä todellisuutta, joka kohtaa sekä hyväksikäyttäjää että hänen uhriaan; ja se on suuren onnettomuuden todellisuus.
Leena Krohnin kotisivulle * blog: keskustelun anatomiaa * lehtileikkeitä * web-keskusteluja