* lehtileikkeitä * blog
| Takaisin |
Nykyhetken suomalaista mielenlaatua?
perjantai kesäkuu 11, @10:12, Leena Krohn
Ohessa laajennettuna Tekniikkä & Talous-lehdessä 10. 6. julkaisemani kolumni.Siihen on lisätty mm. pari sanaa kuvataidekasvatuksen professori Sederholmille.
Franz Kafkaa mukaillen: “Taideteoksen täytyy olla kirves mielemme jäätyneelle merelle.”
Kafka jätti pois pienen sanan: "kuin". Ilmeisesti se sana täytyisi kursivoida ja alleviivata yhä uudelleen.
Kaikki suomalaisessa taideyhteisössä eivät ymmärrä eroa virtuaalisen ja reaalisen, vivisektion ja fiktion välillä. Se on ällistyttävää.
Taiteilija Mäki väittää, että hänen muinainen rääkkäysvideonsa on väkivallan erittelyä, jossa kissan tappaminen kirveellä edustaa käsittämätöntä ja hyödytöntä väkivaltaa. Ei se mitään edusta. Se ON käsittämätöntä, hyödytöntä ja törkeää väkivaltaa!
Teemu Mäen kissanrääkkäysvideo on historiaa, on huomautettu. Totta, hänen tekonsa kuuluu taidehistorian roskatynnöreihin, joissa kissan raato on lemunnut jo viisi-, kuusitoista vuotta. Lemu ei ole historiaa. Siksi siitä puhutaan.
Jos visuaalisen alan asiantuntijat ja taiteilija Mäki itse ymmärtäisivät enää olla keksimättä teoreettisia puolusteluja ja suoranaisia valheita löytökissa Popen julmalle kidutukselle, löyhkä haihtuisi ja kissan haamu ei enää kuljeskelisi peljästyttämässä taidetoimikuntia, taiteilijaseuroja, taidemuseoita ja Suomen Taideakatemiaa.
Viimeksi mainittua instituuttia siksi, että video kuvattiin Mäen opiskeluaikana Taideakatemiassa ja sen välineillä. Siksi, että Taideakatemian rehtori Lauri Anttilan kommentti julkisuuteen rääkkäysvideon paljastuttua oli: “Emme me täällä etiikkaa opeta.”
Onko Teemu Mäen video "häikäilemättömän hyökkäävä videosaarna kapitalismia vastaan" (www.av-arkki.fi/artist/maki_teemu.htm#)? Edustaako se "nykyhetken suomalaista mielenlaatua"( Taide-lehti 2/04)? Onko se "suomalaisen provokaation helmi" (www.kiasma.fi/site/pop/etusivu.php)?
Taiteilija Osmo Rauhala kirjoitti: “Kissavideo on ainutlaatuinen lähinnä siksi että se hyväksyttiin meillä. Vastaavia ja pahempiakin tekoja on yritetty tuoda taiteena esille, mutta muualla taideyhteisön sisäinen kontrolli on pysäyttänyt ne alkuunsa. Hyvä kysymys mielestäni on, miksi meillä kävi toisin päin?”
Kun Helsingin Eläinsuojeluyhdistys julkaisi tiedotteensa, joka kertoi kylmiä faktoja tunnetusta eläinrääkkäysrikoksesta, erään toimittajan mielestä tiedote sisälsi lainvastaista herjausta ja lietsoi lynkkausmielialaa, Hän oli myös huolissaan siitä, miten tiedotteen "mässäilevät kuvailut" vaikuttavat lasten ja koululaisten mieleen. Hän huomautti, että Helsingin Eläinsuojeluyhdistys ei ole todellakaan pätevä arvioimaan nykytaidetta ja nykytaiteilijoita. (Ehkäpä klassista pikemminkin?)
Eläinrääkkäyksestä tuomitun henkilön nimittäminen eläinrääkkääjäksi on siis herjaus. Sen sijaan niitä henkilöitä, jotka tuomitsevat eläinrääkkäyksen, sopii kyllä rinnastaa milloin natseihin, milloin Josef Staliniin, milloin Bushiin, joka hyökkäsi Irakiin!
Ymmärrän nyt, missä kulkevat suomalaisen sanan- ja ilmaisunvapauden rajat. Taiteen nimissä tappaminen näkyy monien mielestä sopivan ilmaisuvapauden piiriin, mikäli taiteilija kertoo tarkoituksena olleen esim. kidutuksen vastustamisen ja katsojien valistamisen. (Vuonna 1989 taiteilija Mäki sensijaan halusi kissan lopettamalla “rituaalinomaisesti puhdistautua lemmikin pitämiseen liittyvästä itsepetoksesta".) Tapahtuneen rikoksen kuvailu ja sen kritisointi ovat sen sijaan epäilyttävää sananvapauden käyttämistä. Se on konservatismia, suvaitsemattomuutta ja sensurointia, ellei sitten väkivallalla “mässäilyä”.
Taidekasvatuksen päämäärä on kuulemma tuottaa kriittistä taideyleisöä. Kummallista, että osa ns. asiantuntijoista joutuu paniikkiin, kun kriittiset katsojat vihdoin antavat palautetta ns. kriittisestä taiteesta.
Kuvataidekasvatuksen professori Helena Sederholm ilmoittaa (HS 8. 6.), ettei yleisö ole pätevä arvioimaan julkisuudessa taidetta, vaan taiteen ymmärtäminen, määritteleminen, tulkinta ja arvottaminen kuuluvat asiantuntijoille.
Minä kirjailijana voisin yhtä hyvin väittää, että lukijat eivät ole päteviä puhumaan mitään lukemistaan kirjoista, koska heillä ei ole siihen tarvittavaa koulutusta!
Kansalaisyhteiskunnassa asiantuntijavalta voidaan kyllä kyseenalaistaa kaikilla muilla elämänalueilla. Kuinka kummassa taide olisi arvostelun yläpuolella?
Tekisipä mieli sanoa, että professori Sederholmin pitäisi ilmaista käsityksensä piirustelemalla kuvia ja jättää sanallinen viestintä harjaantuneemmille.
Kuvataideopetuksen heikentyneellä asemalla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että ihmisiä raivostuttaa eläimen kidutus taiteen "alttarilla”.
Jos taide tehdään vain asiantuntijoille, niin purettakoon sitten nykytaiteen museot, mitä niihin suotta yleisöä haalimaan. Kyllä visuaalisen viestinnän asiantuntijat mahtuvat pienempiinkin pöksiin suitsuttamaan käsitetaiteen uusimpia tuotoksia.
Mutta taide kuuluu kaikille! Nykytaidekin tehdään katsomista varten ja osaksi katsojien tuella. Muunkinlainen vuorovaikutteisuus on demokratiassa mahdollista.
Näkevät, tuntevat ja ajattelevat ihmiset ilmaiskoot reippaasti ja pelotta mielipiteensä myös nykytaiteesta ja nykytaiteilijoista, ihailkoot, silloin kun on tarvetta, kritisoikoot, silloin kun ei ole.
Sana, joka on kuin kirves, on pelottavampi ase kuin kirves.
Leena Krohnin kotisivulle * blog: keskustelun anatomiaa * lehtileikkeitä * web-keskusteluja