* lehtileikkeitä * blog
| Takaisin |
Taiteen tosiasioita
tiistai kesäkuu 01, @09:14, Harri Manner
Harri Manner on lähettänyt Teemu Mäen Sunnuntaidebatti-kirjoitukseen Helsingin Sanomissa vastineen, jota ei julkaistu.
Yksi Mäen avainkäsitteitä on ”kriittinen taide”: aina käyttökelpoinen termi, kun argumenttien paikalla on tyhjää.
”On tyhmää vaatia, että taiteen pitää mielistellä yleisöään ja mairitella rahoittajiaan. Ei lääkäriltäkään hyväksytä vain sellaista diagnoosia, joka potilaan on kiva kuulla.” (Teemu Mäki, Sunnuntaidebatti, 30.5.2004)
Tätä tyhmempää vain on taiteilijan ja lääkärin työn rinnastaminen. Se on yhtä tyhmää kuin väittää käärmeenhäntiä keittelevää, kristallipalloa pyörittelevää noitamummoa ja aivojen toimintaa moderneilla kuvantamislaitteilla tutkivaa neurologia samoista lähtökohdista työskenteleviksi, sillä tutkivathan molemmat ihmismieltä.
Erona, kun se kerran ei ole mahtunut Teemu Mäen päähän, on se, että lääkäri ei tee työssään ja työkseen mitä mieli tuo mukanaan. Eron itse asiassa on Teemu Mäki määritellyt itse: ”Taiteilijaa eivät sido verbaalin ajattelun ja empirismin rajat eikä tieteen pakkopaita.”
Juuri tosiasioiden huomioon ottaminen, sekä vastuu teoistaan, sitovat lääkäriä, niin kuin ketä hyvänsä tieteilijää.
Taiteilijan ”vapaus” on vapautta olla välittämättä tosiasioista. Taiteilijan ensimmäinen ja viimeinen tosiasia on hän itse, hänen kuuluisa ”sisäinen todellisuutensa”. Puhe taiteellisen ja tieteellisen työn yhtäläisyyksistä on yhtä syvällistä ja osuvaa kuin juhjapuhefraasit yleensä.
Taiteen vapaus ei tunnusta oppirakennelmia. Mutta ei siitä itsestäkään, taiteesta, ole oppirakennelmaksi. Milloin sellaista on yritetty, sen ikävämpää se on ollut taiteelle.
Teemu Mäki on tehnyt taiteestaan oppirakennelman. Hänellä on oma taidepoliittinen ohjelma: ”Taiteen tärkein tehtävä on olla filosofista, poliittista ja yhteiskuntakriittistä pohdiskelua”.
Teemu Mäen taiteellinen toiminta, kuin myös sitä selittävä ”filosofia”, on täynnään paradokseja. Mäkiläisen taiteenteon voisi ohittaa säälinsekaisella hymähdyksellä, ellei siinä kuvastuisi koko nykytaideinstituution taiteellis-aatteellinen umpikuja ja ellei Mäki olisi saanut puolustuksekseen taideinstituution sokeaa ja vimmaista tukea.
Eräässä Mäen teoksessa nykytaiteen umpikuja saa ilmaisunsa siten, että taiteilija Mäki hakkaa päätään seinään. Tilanne on toivoton, mikään ei säväytä enää, kaikki on tehty jo. Pakko hakata päätä seinään. Otsanahka ruhjoutuu kovaan seinälevyyn. Verta valuu taiteilijan kasvoille. Kriittinen ja filosofisesti kiinnostava teos.
Laki ei kiellä typeryyksiä eikä moraali velvoita viisauteen. Ja vaikka kieltäisi ja velvoittaisi, taiteilija kuuntelee omaa sisäistä ääntään. Taiteilija on vastuussa ja rehellinen vain itselleen ja taiteelleen, kuten taiteilijamyytti meille kertoo.
Taiteilijan äänen kaikuna on taideinstituution tuottama taidepuhe: taidetta selittävät kirjoitukset. Taideakatemian tohtorikoulutettavana Mäki on myös oman taiteensa selittäjä. Yksi Mäen avainkäsitteitä on ”kriittinen taide”: aina käyttökelpoinen termi, kun argumenttien paikalla on tyhjää. Postmodernissa taidepuheessa kriittisyydellä on totunnaisesta poikkeava merkitys. Taidepuheessa merkitykset kääntyvät orwellilaisittain nurin. Aivan kuten nykytaiteen teokset ”rikkovat rajoja”, myös niitä selittävä puhe ”rikkoo rajoja”. Taidepuheessa typeryys on nerokkuutta, moraalittomuus ihanteellisuutta, sekavuus järjestelmällisyyttä, subjektiivinen päähänpisto yleinen lainalaisuus, mielivaltaisuus analyyttisyyttä, väkivaltainen riehuminen hyvän edistämistä ja älyllinen yksinkertaistaminen kriittisyyttä.
Kirjoituksensa alussa Mäki määrittelee taiteilijana olemista: ”Maalaaminen ei ole hänelle (taiteilijalle) etukäteen päätetyn viestin välittämistä, propagandaa (…)”.
Mutta jo kohta kansanvalistaja-propagandisti-Mäki rymistelee esiin. Taiteella on oltava tehtävä! Mäki listaa pitkän luettelon ”tärkeitä taideaiheita” homojen oikeuksista, ihmisoikeusrikkomuksista ja työttömyydestä kulutuskulttuurin analyysiin. Aiheet ovat kuin suoraan Vasemmistoliiton yhteiskuntapoliittisen seminaarin ohjelmasta.
Kukapa ’edistyksellinen’ ei allekirjoittaisi Mäen luetteloa epäkohdista, joihin pitäisi tarttua?
Ongelma on siinä, että päämääriensä kannalta Mäki on valinnut keinonsa perin kehnosti. Tuloksena on huono politiikko ja huono propagandisti. Taiteilijana ei Mäestä tiedetä vielä mitään.
Ehkä Mäki tämän itsekin kohta ymmärtää. Kunhan lakkaa ensin hakkaamasta päätään seinään.
Leena Krohnin kotisivulle * blog: keskustelun anatomiaa * lehtileikkeitä * web-keskusteluja