Sadistisen avantgarden umpikuja
lauantai toukokuu 22, @01:00, Mikael Böök
Miksi Teemu Mäen kissa nousi haudastaan puolitoistavuosikymmentä marttyyrikuolemansa jälkeen? Miksi se edelleen kummittelee keskuudessamme?
1.
Teemu Mäki itse ei ole julkisesti katunut tai pahoitellut sitä typeryyttä ja pahuutta, johon hän kuusitoista vuotta sitten syyllistyi. Sen sijaan Mäki on jälkeenpäin pyrkinyt oikeuttamaan tekonsa teoreettisin argumentein ja eri tavoin ilmaissut toivovansa näkemyksiään koskevaa keskustelua ja väittelyä.
Toisin kuin Teemu Mäki itse hänen ihailijansa, tukijansa ja puolustajansa haluaisivat
sulkea tapauksen ja julistaa keskustelun päättyneeksi.
Enää se ei ole mahdollista, sillä "Mäki on keskeinen suomalainen nykytaiteilija" (Heikki Hellman, HeSa 6.5.04) ja Suomen kulttuurielämässä on syntynyt älyllinen patouma, tarve laajentaa keskustelua sen kulttuurihistoriallisiin ja teoreettisiin ulottuvuuksiin. Keskustelun ensimmäistä kierrosta eritelleen Pertti Lassilan sanoin voidaan myös todeta, että "näiden ihmisten keskustelutaito ja argumentoinnin kyky voi vain parantua" (kts. Todistajan katse, WSOY 1992, s. 68).
Ohessa muistiinpanoja, joihin ryhdyin luettuani visuaalisen kulttuurin professorin, Anita Sepän kirjoituksen "moraalisesta ryhtiliikkeestä" Helsingin Sanomain kulttuurisivulta (HeSa 20.5.04). Alunperin tarkoitukseni oli, että juttuni olisi julkaistu samaisessa lehdessä mutta siihenpä Helsingin Sanomain kulttuuritoimituksen esimies Heikki Hellman ei halunnut suostua. Ymmärrän kyllä miksi.
Vasemmistolaisena, ja tietoisena siitä, että keskustelu modernismista ja avantgarde-taiteesta
on aina ollut tärkeätä vasemmistolle ja tavallisille ihmisille, päätin lähettää juttuni Kansan Uutisiin.
2.
"On kuitenkin eri asia väittää, että hyvä taide ei kategorisesti voisi sisältää laittomia tekoja - tai että ihminen, joka syyllistyy laittomaan tekoon, ei voisi teon sovituksenkaan jälkeen toimia enää taiteilijana", Anita Seppä kirjoittaa.
On itsestään selvää, että Teemu Mäki voi jatkossakin toimia taiteilijana. Mäkihän nauttii suomalaisen kulttuurirahaston, visuaalisen kulttuurin professorin, monen museoihmisen ja laajalle leviävän Helsingin Sanomain taidekriitikkojen tuesta.
Olennaisempaa on huomauttaa, että "hyvä taide" saattaa hyvinkin "sisältää laittomia tekoja". Laki voi olla väärässä, ja taide voi auttaa vääryyden kumoamisessa. Mutta ovatko rikoslain pykälät eläinrääkkäyksestä vääriä ja epäoikeudenmukaisia?
Teemu Mäki on toki aikoinaan sovittanut rikoksensa kärsimällä oikeuden tuomitseman vähäisen rangaistuksen. Mutta kuten sanottu, hän pyrkii tekemään siitä visuaalisen kulttuurin opinkappaleen. Viattoman olennon pahoinpitely, surmaaminen ja häpäisy tarvittiin, hän nyt selittää, katsojan "kaksoisjärkytyksen" rakentamiseen (Karjalainen 13.5.04).
Niiden, jotka puhuvat moraalisesta ryhtiliikkeestä kannattaisi ensinnäkin huomata, että Teemu Mäki itse tahtoo tällä tulkinnallaan antaa teokselleen vahvasti moralisoivan sisällön. Kissantapolla ja sitä seuraavalla masturbaatio-aktilla Mäki halusi, näin hän nyt väittää, järkyttää katsojan omaatuntoa sodan ja tehomaatalouden kauhujen edessä. Katsojan tulisi teoksen nähtyään kysyä itseltään: miten minä voin olla näin sentimentaalinen! Miten voinkaan järkyttyä pienen pörröisen eläimen kohtalosta! Miten tekopyhä minä olenkaan, kun en sure Sudanin suruja!
3.
Kissa-esseessään, joka julkaisemattomana käsikirjoituksena liikkuu tietoverkossa, Teemu Mäki valittaa, että erityisesti masturbointi kissan raadon päälle oli hänelle itselleen vastenmielistä. Pitäisikö tuntea myötätuntoa tätä taiteilijaa kohtaan, joka on vastoin tahtoaan joutunut vetämään käteen?
Miehenä asetan kyseenalaiseksi seisooko kalu ja siis onnistuuko masturbointi ylipäätään ellei tee mieli? Minussa siis herää epäily, että Teemu Mäki valehtelee. Puhumatta nyt siitä, mitä ajattelen eläinrääkkäyksen ja masturboinnin yhdistämisestä noin ylipäänsä. Filosofi Kotkavirta käytti (TV:n Voimala-ohjelmassa 17.5.04) mielestäni tähän sopivan sanan: "perverssiä".
4.
Anita Seppä rinnastaa Teemu Mäen tapauksen Oscar Wilden ja Markiisi de Saden kohtaloihin. Näiden henkilöiden huoleton niputtaminen suvaitsemattomien moralistien uhreiksi on loukkaus Oscar Wildea kohtaan.
Viktoriaaniseen epookkiin kuuluva kirjailija Oscar Wilde tuomittiin aikoinaan vankilaan homoseksuaalisuudesta. Oscar Wilden kohtalo on kulttuurihistorian tunnetuimpia esimerkkejä seksuaalisesta ahdasmielisyydestä. Tapaus kertoo myös suvaitsemattomuuteen perustuvasta lainsäädännöstä. Lakia onkin sittemmin muutettu ja suvaitsevaisuus kasvanut.
Valistuksen aikakauden edustaja Markiisi De Sade taas tuomittiin toistamiseen vankilaan (lopuksi hänet pakotettiin Charentonin mielisairaalaan) väkivaltaisista, naisiin kohdistuvista seksuaalirikoksistaan eli sanalla sanoen, sadismistaan. Mistä tuo sana, sadismi on mahtanut saanut alkuperänsä? Osoittaako sadismin tuomitseminen ahdasmielisyyttä? Sadismi on, kuten kaikki tietävät, polttavan ajankohtainen ilmiö,
mikä ei suinkaan johdu vain suomalaisen taide-establishmentin Mäki-hölmöilystä. Ja sadismi on tietenkin tuomittava, niin juridisesti kuin moraalisesti.
Eräät visuaalisen kulttuurin teorian edustajat haluavat ilmeisesti kuitenkin sallia sadismin, kunhan sadisti on taiteilija!
Taannoin Emilio Isgrón ironinen taidepostikortti kehoitti saajaansa ampmumaan lähimmäistään, siis "ellet jaksa rakastaa häntä", mutta "tee se elegantisti", sillä "loppujen lopuksi kaikessa on kysymys tyylistä".
Sí, ma con stile!
5.
En tiedä, että Markiisi de Sade olisi tehnyt rikoksia taiteen nimissä tai esittänyt, että rikoksia tulee tehdä taiteen vuoksi. Sade oli vain yleensä sitä mieltä, että rikos kannattaa ja että erityisesti seksuaalirikokset ovat sallittuja.
Teemu Mäkikin kannattaa pahoja tekoja, ei kaikissa yhteyksissä, mutta
jos ne tehdään taiteen nimissä. Mäen esittämät näkemykset edustavat
sadelaista, tai jos halutaan, uussadistista taidekäsitystä.
Teemu Mäen taiteellisen väitöstyön ohjaajana toimii Sade-tutkijana tunnettu käytännöllisen filosofian eli moraalifilosofian professori Timo Airaksinen. Airaksisen "Markiisi de Saden filosofia"-teoksesta (engl. 1991, suom. 1995) on sanottu: "Airaksinen ei lopultakaan osaa nauraa Sadelle ja itselleen, vaan esiintyy painavuuden henkenä, joka etsii teoriaa, ja erityisesti sisäisen paheen teoriaa." (Reijo Kupiainen:"Markiisi De Saden nauru", Niin & Näin 3/95 ). Siinä eräs johtolanka Mäen taidepoliittisen kissan arvoituksen ratkaisemiseksi.
6.
Kovapintaisille avant-garde taiteen puolustajille käy mikä tahansa kunhan se on riittävän shokeeraavaa. He ovat olevinaan yhtä täydellisiä rationalisteja ja relativisteja kuin tuo valistusajattelun äärimmäinen edustaja, Markiisi de Sade.
Heille ei ole valjennut se totuus, johonka Max Horkheimer ja Theodor Adorno päätyivät "Valistuksen dialektiikassaan" (Dialektik der Aufklärung, 1947): "täydellisesti valistuneen maailman yllä loistaa katastrofin voiton merkki". He eivät ymmärrä, että jos Teemu Mäen kissantappovideo hyväksytään taiteeksi, se on suomalaisen kulttuurin häpeäpilkku, kansallinen kulttuurikatastrofi, Markiisi de Saden arvojen voitto Suomen taiteessa.
Ollakseen johdonmukaisia sadelaisia taiteilija Teemu Mäki, professori Anita Seppä, museonjohtaja Tuula Arkio, Taiteilijaseuran puheejohtaja Elena Näsänen ja sen sihteeri Piia Rantala, Hesarin taidekriitikko Marja-Terttu Kivirinta ja toimittaja Heikki Hellman voisivat nyt vaatia eläinrääkkäystä koskevien pykälien kumoamista Suomen rikoslaista tai ainakin vapauttavien erikoissäännösten mukaanottamista visuaalisen kulttuurin teorian ja käytännön asiantuntijoille. Vaatimustaan he voisivat perustella vaikkapa viittaamalla siihen seikkaan, että ihmiset jonottavat lihatiskeillä ja että Hitlerkin oli eläinsuojelija.
7.
Jotkut avant-gardetaiteen edustajat todella ansaitsevat moraalisen ja poliittisen tuomion. Esim. väkivaltaa, vauhtia ja kovuutta ihannoidessaan ja estetisoidessaan Marinetti ja italialaiset futuristit raivasivat jo ennen ensimmäistä maailmansotaa tietä Mussolinin fasismille. Italialaiset futuristit edustivat fasistista taidekäsitystä, jota saksalainen taidekriitikko Walter Benjamin luonnehti sanonnalla "Fiat ars, pereat mundus" (Toteutukoon taide, vaikka maailma tuhoutuisi. - Ei ole mikään sattuma, että Teemu Mäen näkemyksiä arvostellut Leena Krohn antoi kirjalleen nimen "Pereat mundus".)
Teemu Mäkeä lähempänä oleva avant-garderyhmä kuin italialaiset futuristit on kuitenkin ns. wieniläinen aktionismi. Tämän 1960-luvulla syntyneen ryhmän (Nitsch, Brus, Mühl ja Schwarzkogler) jäseniä voidaan pitää Mäen taidehistoriallisina edelläkävijöinä. Wiener Aktionismus ei ollut fasistinen, mutta sen edustajat tekivät moraalisesti arveluttavia tekoja ja teoksia. Mäen lailla he ovat avantgardetaiteen pimeimpien umpikujien kulkijoita.
8.
Kannatan käsitystä, jonka mukaan taide tuottaa iloa, kauneutta, ymmärrystä ja tietoa. Tämä käsitys ei ilmaise taiteen moraalista velvollisuutta, mutta se vastaa taiteen olemusta.
Miten uusliberalistiselle yhteiskuntajärjestelmällemme kävisikään, jos taide, joka tuottaa iloa, lohtua, ymmärrystä ja tietoa, jollakin ihmeellisella tavalla pääsisi asettumaan Tosi-TV:n, Formula 1:n ja ylikansallisten suuryhtiöiden sponsoroiman, sensaatiohakuisen käsitetaiteen tilalle?
9.
Mäki ei ole ainoa taiteilija tai kirjailija joka on tehnyt tyhmyyksiä, tuhmuuksia, moraalittomia ja siveettömiä tekoja. Useimmat ovat kuitenkin ymmärtäneet ottaa etäisyyttä tekoihinsa ja jotkut, heistä merkittävimmät, ovat myös liikuttavalla tavalla tilittäneet itseään ja omaatuntoaan.
En tiedä muita kuvataiteilijoita jotka sen lisäksi, etteivät ymmärrä pahoitella omaa typeryyttään ja pahuuttaan, pyrkisivät myös oikeuttamaan sitä sanoillaan. Sitä Teemu Mäki tuskin tulee saamaan anteeksi.
Jäljelle jää erään avantgardetaiteilijan ja hänen edustamansa taidepoliittisen vaiheen surkeus ja säälittävyys.
Leena Krohnin kotisivulle *
blog: keskustelun anatomiaa *
lehtileikkeitä *
web-keskusteluja
