* lehtileikkeitä * blog
| Takaisin |
Rehellistä taidetta
lauantai toukokuu 15, @05:56, Leena Krohn
Ote romaanista Unelmakuolema
Lucian vanha ystävä ja kolleega Umbra oli kerran, matkalta palattuaan, kuin poissa tolaltaan. Tavallisesti rauhallinen ja raskasliikkeinen Umbra vaikutti Luciankin seurassa ärtyisältä, hajamieliseltä ja levottomalta.
- Mikä on? Lucia kysyi vihdoin.
Silloin Umbra kertoi teatteriesityksestä, ensi-illasta, jonka kutsuvieraaksi hän oli joutunut tavallaan kuin vahingossa. Hän oli törmännyt vieraassa kaupungissa mieheen, joka oli esittäytynyt hänen vanhaksi koulutoverikseen ja joka oli halunnut tarjota hänelle teatterielämyksen.
Ensi-illassa ilmeni, ettei Umbra lainkaan tuntenut miestä, mutta elämyksensä hän oli saanut. Esityksessä nuori nainen, neitsyt, oli raiskattu näyttämöllä, yleisön edessä. Umbra oli väliajalla, teatterin lämpiössä, sattunut kuulemaan, kuinka tytön äiti oli ottanut onnitteluja vastaan tyttärensä onnistuneesta suorituksesta.
Lucia oli ajatellut silloin, että Umbra-rukka, joka oli hiukan elämälle vieras, oli ymmärtänyt asian väärin. Että kaikki se, mitä hän oli nähnyt, oli tosiaan vain teatteria, ei tositeatteria. Hän oli rauhoitellut Umbraa, sanonut, että taitava avantgarde-ryhmä oli saanut aikaan erityisen suggestiivisen esityksen. Mutta Umbra oli vain hokenut: - Se tapahtui oikeasti! Ihan oikeasti!
Siitä oli kauan. Nyt Lucia uskoi Umbraa. Heidän kaupungissaan eivät sellaiset näytännöt olleet enää edes sensaatioita.
Ei riittänyt, että illasta iltaan kaupunkilaiset seurasivat sellaisia ohjelmasarjoja kuin Ryhmäsviitti Eedenissä ja Onko sinusta pornotähdeksi. Ei ollut kyllin, että epärehellisyys ja vilppi, valheelliset liittoutumat, kavaltaminen ja solvaaminen, lihavien, vanhojen, rumien ja tietämättömien nöyryyttäminen viihdyttivät katsojia ja edesauttoivat kilpailijoita voitosta voittoon ja että sellaista osaamista hyödyntämällä saattoi ansaita sadastatuhannesta jopa miljoonaan dollariin.
Samankaltaiset produktiot olivat levinneet kaikkeen mediaan ja kulttuurituotantoon, teatteriin, oopperaan, elokuvaan, taidenäyttelyihin, peliteollisuuteen, multimediaan, graafisiin novelleihin ja vuorovaikutteiseen kirjallisuuteen. Paitsi viihteeltä myös taiteelta, jotta se ylimalkaan kävisi taiteesta, edellytettiin julmuutta, rumuutta ja shokkia. Sitä kutsuttiin rehellisyydeksi. Oli tapahtunut jotain eriskummallista. Ei enää riittänyt se, että esitystä, simulaatiota, virtuaalista tekemistä pidettiin todellisuutena. Sehän tavallaan oli aina ollut kaiken taiteen ja teatterin päämääräkin: olla “leikisti” totta. Mutta missä nyt oli leikki? Missä oli illuusio?
Nyt sattui yhä useammin, että sitä, mikä oli todellista, pidettiin esittämisenä. Kun tekoja kutsuttiin teoksiksi, kun niille annettiin nimi, ne lakkasivat olemasta tekoja. Sellainen ällistyttävä sekaannus oli yleistynyt etenkin kulttuuripiireissä, niiden henkilöiden joukossa, jotka pitivät itseään taideinstituution kantavina voimina. Raaka väkivalta upotettiin performanssien, videoveistoksien ja käsitetaiteen syvyyksiin.
Kenties kysymyksessä oli jonkinlainen uusi sairaus, Lucia mietti. Oliko se virus vai bakteeri? Voisiko sitä vastaan kehittää rokotuksen? Kenties se oli parantumaton vaiva. Kunhan se vain ei laajenisi varsinaiseksi pandemiaksi…
Vai johtuiko niin järjenvastainen ajattelu jostakin älyrohdosta, jota kansalaiset terveydekseen nauttivat? Hypezone A:sta? Cloud 10:stä? Toisinaanhan ihottuman hoitoon tarkoitettu voide aiheuttaa lisää ihottumaa, unilääke unettomuutta ja särkytabletti päänsärkyä. Kenties älylääkkeiden sivuvaikutuksena, josta lääketehtaat visusti vaikenivat, oli juuri vakavanlaatuinen älyttömyys…
Lucia oli kuullut, että pian taidemuseossa avautuisi näyttely, jossa suuri yleisö saisi nähdä käsitetaiteilija Käen jo ennakkoon kohutun videoteoksen. Taidemuseo oli jo ilmoittanut ostavansa teoksen.
Videon päähenkilö oli vanha prostituoitu itäiseltä maalta. Käsitetaiteilija Käki oli etukäteen järjestetyssä lehdistötilaisuudessa kertonut, että nainen oli potenut sekä pahaksi päässyttä hepatiittia että loppuvaiheessaan olevaa aidsia. Vaikka se ei ollutkaan taideteoksen päätavoite, taiteilija tuli taidettaan tehdessään myös vapauttaneeksi naisen tämän pitkällisistä kärsimyksistä. Se tapahtui potkaisemalla naista anaaliaktin jälkeen 6 – 7 kertaa raudoitetulla kengällä ohimoon, leukaan ja rintaan. Sen jälkeen taiteilija käytti edellisenä päivänä hankkimaansa kirurgin veistä taltioidakseen naisesta pari mehevintä osaa. Osan hän pakasti, osan käristi teflonpannulla puna- ja valkosipulin kera ja söi. Palanpaineeksi taiteilija nautti Budweiseria.
Käsitetaiteilija Käki tunnusti, että tämä produktio ei ollut hänelle helppo, mutta taiteilijan on ylitettävä omatkin rajansa yhä uudelleen, vaikka se olisi tuskallistakin. “Onhan kaikki, mitä teen, tavallaan taidetta”, hän kertoi. Hän perusteli taideteostaan myös pyrkimyksellään minimoida tunteet ja sillä seikalla, että kipu on väärentämätöntä.
Sen Luciakin toki tiesi ihan ammattinsa puolesta. Käki ilmoitti haluavansa teoksellaan saada ihmiset pohdiskelemaan, kuinka naisia käytetään häikäilemättä hyväksi vain miesten mielihaluja tyydyttämään. Hänen videonsa, joka esitti väkivaltaa ja kannibalismia - ei siis tosiaankaan ollut sitä, kuten jotkut maallikot saattoivat naiiviudessaan erehtyä kuvittelemaan - oli saarna nykyisiä elintapoja ja kulutustottumuksia, markkinaliberalismia ja kapitalismia vastaan.
Prostituoidun tappo sisältyi laajempaan koosteeseen, jossa esiteltiin mm. tehomaatalouden aiheuttamia tuhoja ja Afrikan nälkäänäkeviä lapsia.
"Tarkoitus oli aiheuttaa kaksoisjärkytys", käsitetaiteilija selvitti taidefilosofiaansa. "Katsojat järkyttyvät, kun prostituoitu tapetaan, mutta ideani mukaan he järkyttyvät vielä enemmän siitä, kun he huomaavat katsoneensa melko välinpitämättömänä paljon laajamittaisempaa ja järjestelmällisempää tappamista ja kärsimystä kuin mitä yhden prostituoidun lopettaminen on. Tässä tapahtuu hakemani kaksoisjärkytys."
Toimittajat Kivireki ja Snaggare innostuivat ylistämään “rohkean taiteilija-ajattelijan ja tinkimättömän yhteiskuntakriitikon” produktiota monisanaisesti maan valtalehden kulttuuripalstalla.
What a pity-lehden haastattelija, toimittaja Pinne, uteli taiteilijalta, millä salilla hän bodasi ja mitä partavettä hän käytti. Hän oli vaikuttunut kuullessaan, että merkki oli Egoiste.
Taiteilijan uhrautuvuus herätti monissa syvää myötätuntoa. Asettihan tämä itsensä taiteen vuoksi alttiiksi jopa rikosoikeuden tuomiolle. Taiteilija oli kuitenkin hankkinut asianajajan, joka arveli, että hänen päämiehensä selviäisi pelkillä sakoilla monien lieventävien asianhaarojen vuoksi. Ihailijapiireissä oli jo päätetty järjestää keräys, jottei taiteilijan tarvitsisi maksaa sakkoja mitättömästä apurahastaan.
“Prostituoiduthan tietävät jo ammattiaan valitessaan, että siinä altistuu tietyille riskeille”, asianajaja selvitti. “Kysymyshän on sitä paitsi taideteoksesta, johon sisältyy tärkeä yhteiskunnallinen sanoma ja moraalinen opetus taideyleisölle. Taiteilija joutuu silloin pakostakin koettelemaan lain rajoja. Kriittisellä taiteella on aivan omat ehtonsa.”
“Välillä sattuu itseäkin, mutta sovinnaisuuden ja sentimentaalisuuden vihollisen on kestettävä”, toimittaja Kalminen ymmärsi.
"Mielestäni teos kaikessa ristiriitaisuudessaankin on selvästi naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen", kirjoitti visuaalisen kulttuurin teorian professori Borgin kaupungista. Taiteilijan järjestämille empatiakursseille oli tungosta. Siellä osanottajilla oli tilaisuus muuntua meikkaajan ja puvustajan avustuksella erilaisiksi ihmis- ja eläinhahmoiksi, astua myös idoliensa ja vihamiestensä kenkiin. Sillä tavalla taiteilija harjaannutti kurssilaisten empatiakykyjä.
Joitakin kritisoivia hajaääniä kantautui taideyleisön keskuudesta ja konservatiivisina pidetyistä piireistä. Niissä ihmeteltiin varovaisesti Taidemuseon ostopäätöstä ja pidettiin tappoa moraalisesti epäilyttävänä, ellei suorastaan tuomittavana tekona.
Siitäpä seurasikin varsinainen meteli. Taidemuseon ylijohtaja Parkio hämmästeli tahoja, jotka ostopäätöstä arvostelemalla kyseenalaistivat hänenkin etiikkansa. “Minä otin itse aikaa. Eihän tappokohtaus kestänyt kolmea ja puolta minuuttia kauempaa!” hän huomautti maan suurimmassa sanomalehdessä.
Tunnettu kirjailija Ohranen oli myös ihmeissään. Hän kauhisteli 65-vuotishaastattelussaan populisteja, jotka “ulvovat susien kanssa” ja joiden toleranssikynnys on niin matala, että he nostavat metelin yhden ikääntyneen prostituoidun taposta ja syömisestä. “Elämme nyt keskellä konservatismin aaltoa, joka todella kauhistuttaa minua.”
Kuvataidekasvatuksen professori Seetri huomautti, etteivät kouluttamattomat arki-ihmiset voi mitenkään ymmärtää taiteellisen tekemisen ja ajattelun luonnetta. Kuvataidekasvatus oli ilmeisesti retuperällä, kun suuren yleisön suunnalta kantautui niin epäadekvaatteja ja taidevihamielisiä reaktioita.
Kaupungin Taiteilijaseuran puheenjohtaja ja pääsihteeri vastasivat moralisteille taiteilijan puolesta: “Sisällön ja ilmaisukeinojen sekä sananvapauden rajoittaminen vetoamalla moraaliin, uskontoon tai muihin taiteen ulkopuolisiin perusteisiin tukahduttaa taiteen.”
Umbra sanoi Lucialle aikansa keskustelua seurattuaan: “Ennen meillä oli älymystö, tosin pieni ja vaatimaton. Nyt meillä on älyttömystö.”
Arvostelevat äänet vaikenivat vihdoin, kun moraalifilosofian professori Sairaksinen huomautti, ettei ihminen voi mitenkään tietää, mikä on oikein ja mikä väärin.
“Tärkeintä on, että pihvi on iso.”
Leena Krohnin kotisivulle * blog: keskustelun anatomiaa * lehtileikkeitä * web-keskusteluja